Lastensuojelussa on kysymys lasten hyvinvoinnin ja suotuisan kehityksen turvaamisesta. Kuitenkin säännöllisesti saamme lukea erityisesti ylimpien oikeusvalvojien suorittamista tarkastuksista lastensuojeluyksikköihin, joista paljastuu nöyryyttäviä kasvatuskeinoja, henkistä ja fyysistä alistamista, virikkeetöntä kasvuympäristöä ja riittämätöntä hoitoa.
Julkaistu Uutissuomalaisessa 29.8.2020
Elli Aaltonen ja Tuomas Kurttila
Onko lastensuojelun valvonta kunnossa?
Lastensuojelussa on kysymys lasten hyvinvoinnin ja suotuisan kehityksen turvaamisesta. Kuitenkin säännöllisesti saamme lukea erityisesti ylimpien oikeusvalvojien suorittamista tarkastuksista lastensuojeluyksikköihin, joista paljastuu nöyryyttäviä kasvatuskeinoja, henkistä ja fyysistä alistamista, virikkeetöntä kasvuympäristöä ja riittämätöntä hoitoa.
Tänä kesänä julkisuuteen tulleet eduskunnan oikeusasiamiehen tarkastusraportit saavat kysymään, onko lastensuojelun valvonta sisällöllisesti kohdallaan ja onko se määrällisesti riittävää? Onko lastensuojelulla kansallisia laatu- ja vaikuttavuuskriteerejä, joita mitataan, seurataan ja arvioidaan? Onko lastensuojelun yksiköissä systemaattista riskien arviointia, joka on perusta ennakoivalle ja ehkäisevälle omavalvonnalle? Onko henkilökunnalla osaamista ja voimavaroja nähdä oman yksikön puutteet? Onko asiakkaille annettu riittävästi tietoa heidän oikeuksistaan? Arviomme on, että useaan näistä kysymyksistä voidaan suoraan vastata: ei. Haavoittuvissa oloissa elävien lasten oikeuksia poljetaan edelleen yhdessä maailman parhaimmista hyvinvointivaltioista, Suomessa.
Lastensuojelun valvonta on pääosin laillisuusvalvontaa, jota tekevät useat eri viranomaiset. Valvonta on kuuden aluehallintoviraston ja Valviran (Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) tehtävänä. Myös kunnilla on vastuu lastensuojelun valvonnasta. Valtion toteuttama valvonta perustuu pääosin tehtyihin kanteluihin ja virastoilla on suhteellisen laaja keinovalikoima valvonnassa, ohjauksesta huomion kiinnittämiseen, huomautukseen, uhkasakkoon ja toiminnan keskeyttämiseen.
Eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston oikeuskansleri valvovat lastensuojelua niille tehtyjen kantelujen perusteella tai oma-aloitteisesti. Näiden tahojen valvonta saa usein julkisuutta, kun tarkastuksissa on tullut moitittavaa lainmukaisuuteen, palvelun riittävyyteen tai toiminnan toteuttamiseen liittyen. Lastensuojelun kanteluita tulee enemmän kuin aiemmin, kanteluista noin 70–80 prosenttia on aiheellisia. Kuitenkaan lasten ja nuorten tekemien kanteluiden varassa lastensuojelun valvonta ei voi olla.
Valvira on toistamiseen todennut, että valvontaresurssit ovat Suomessa Pohjoismaiden pienimmät. Pienessä maassa lastensuojelun valvonta on lisäksi hajanaista ja vastuusuhteet ovat epäselvät. Tämä on ongelman juurisyy, josta kärsivät lapset, kunnat ja koko lastensuojelun toimiala. Valvonnan tulisi jatkossa olla yhdellä valtion viranomaisella, jolla on siihen riittävästi henkilökuntaa. Valvonnassa tulisi siirtyä alkuohjauksen jälkeen suoraan huomautukseen ja sitä vahvempien toimenpiteiden käyttöön. Toivottavaa on, että mahdollisimman pian perustettava valtion lupa- ja valvontaviranomainen Luova pystyy uudistamaan lastensuojelun valvonnan.
Lastensuojelun arjessa tärkein valvova viranomainen on lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Kunnan sosiaalityöntekijä käytännössä valvoo ja arvioi, millaisen tuen lapsi ja nuori sijaishuollossa saa. Kun lapsi ja nuori on sijoitettu kunnan organisaation ulkopuoliseen yksikköön, on sosiaalityöntekijällä edes teoreettinen mahdollisuus valvoa ja arvioida sijaishuollon laatua. Kun lapsi ja nuori on kunnan omassa yksikössä, sosiaalityöntekijä valvoo ja arvioi oman työnantajansa toimintaa. Sijaisperheiden valvontaan on kiinnitetty vähäisesti huomiota, vaikka lastensuojelun historiaselvitykset tuovat sijaisperheiden toiminnasta esille puutteita. Sosiaalityöntekijän tulee jatkossa saada valtion valvontaviranomaiselta tukea ja apua sijaishuollon arviointiin, valvontaan ja tarkastuksiin.
Lastensuojelun valvonta perustuu enenevässä määrin palveluntuottajien omavalvontaan. Omavalvontaa tehdään kuitenkin sattumanvaraisesti ja minimaalisesti. Omavalvonta tarvitsee osaamista riskien tunnistamiseen ja niiden hallintaan. Omavalvontaan tulee sisältyä myös jatkuva asiakaspalautteen kerääminen ja siihen reagointi.
Sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain henki ja vallitsevat valvonnan käytännöt ovat etäällä toisistaan. Lakien soveltamisen osaamattomuus, ohjeiden ja suositusten löyhyys ja omavalvonnan toiminnan heikkous ovat resurssipulan ohella aiheuttaneet laittomuuksia erityisesti lasten ja nuorten aseman ja oikeuksien osalta. Esimerkiksi kuntien lastensuojelun kilpailutuksissa kiinnitetään vähäisesti huomiota toiminnan systemaattiseen ja pitkäjänteiseen laadun arviointiin. Pistemäiset tarkastuskäynnit pitävät yllä jopa vääränlaista kulttuuria, jossa huomio kiinnittyy muodollisten kriteerien täyttämiseen laadulliset tekijät sivuuttaen. Lastensuojelulle tarvitaan selkeät laatu- ja vaikuttavuuskriteerit, joita arvioidaan ja seurataan kaikessa sijaishuollon toiminnassa. Tämä mahdollistaa laadukkaan ja hyvän lastensuojelun esille nostamisen.
YTT Aaltonen on toiminut aiemmin mm. valtionhallinnon valvontatehtävissä ja Kelan pääjohtajana. Nykyisin hän toimii Tampereen yliopistossa työelämäprofessorina. TM, HTM Kurttila toimi vuosina 2014–2019 Suomen lapsiasiavaltuutettuna ja on nykyisin Helsingin ensikoti ry:n toiminnanjohtaja.
