Raskaana ollessani jäin parisuhteessani yksin. Odotin esikoistani. Mietin silloin, miten tulen kestämään raskauteni lopun, synnytyksen ja äitiyden. Olin henkisesti umpisolmussa tilanteeni ja tunteitteni kanssa. Pelkäsin masentuvani silloin tai viimeistään synnytykseni jälkeen. Löysin Ensikodin sivut selaillessani tukipalveluita raskaanaoleville naisille. Kuukausien ajan mietin, uskallanko pyytää apua ja sain puristettua viimein itsestäni lyhyen sähköpostin ja sain nopeasti yhteydenoton. Ja niin sitä oltiin jonossa omaa doulaa odottamassa. En pysty sanoihin sisällyttämään tuota onnen tunnetta, kun ymmärsin, että olen saamassa synnytykseen mukaan henkilön, joka tulisi tukemaan minua. En enkä enää ollut yksin.
Ajattelin, että doulat ovat vain paremmin toimeentuloa ansaitsevien mahdollisuus. Suuri kiitos myös tästä, varmasti meidän kaikkien synnyttäneiden puolesta. Kiitos on hyvin mitätön sana, verrattuna siihen tukeen ja apuun mitä doulaltani sain. Pelkäsin odotusaikana kaikkea synnytykseen liittyvää, mutta doulani sai valettua uskoa minuun ja sai kontaktin myös mieheeni – joka oli vailla tukea hänkin. Doula keskusteli kanssani kaikesta maan ja taivaan välillä, mikä liittyi henkisesti tai fyysisesti synnytykseen ja äidiksi tulemiseen. Hänelle sai lähettää viestejä, mikäli ahdistus kehittyisi mahdottomaksi. Tuo sosiaalinen tuki oli korvaamatonta.
Minulle ehdotettiin myös ryhmämuotoista tukea – Hoivan ja leikin ryhmää. Ennen raskautta koin saavani tukea pian alkavaan äitiyteen jo raskaana ollessani tästä ryhmästä. Tehtävät ryhmien välillä vahvisti positiivisia tunteitani ja sain prosessoida tärkeitä asioita oikealla hetkellä ihmisten kanssa, jotka painivat samanlaisten tuntemusten kanssa. Koitti synnytyksen aika ja tulin tyttären äidiksi. Kun pääsin kotiin minua odotti onnittelukortti ja pian ohjaajat tulivat kotikäynnille. Koin, että minulla oli tuki ”siellä jossain” vauvahulinoiden keskellä enkä ollut yksin. Myös tunne siitä, että vauvasta ja minusta ollaan kiinnostuneita auttoi myös jaksamaan. Koin saavani arvon, mitä en muuten olisi saanut. Ryhmän tehtävät, ryhmätapaamiset herkkuineen ja yllätyksineen valoivat minuun uskoa, että olen arvostuksen arvoinen ja olen olemassa.
Minun ja lapseni vuorovaikutus on vahvistunut ryhmän avulla. Keskustelut, ohjaajien läsnäolo sekä apu, muut ryhmäläiset ja hellivät toiminnot vauvan kanssa muotoilivat käsitystäni itsestäni äitinä ja suhdetta vauvaani. Suhteeni tyttäreeni on kutoutunut myös leikkien ja laulujen avulla. Minun on ollut helpompi auttaa vauvani itkuisia hetkiä, rauhoittaa häntä sekä itseäni laulaen – mitä en olisi varmastikaan alkanut tehdä ilman ryhmää. Nyt laulelen häpeämättä ja nautimme loruilusta, laulusta ja leikistä vauvan ehdoilla. Helsingin ensikodilta saatu apu sekä tuki oli ja on korvaamatonta.
Kiitos.
Onnellinen äiti
